Itsenäisyyspäivä

Veteraanien jälkeläisenä suren tänäkin vuonna.

Menneitä ovat ne päivät, kun saatoin katsoa Presidentin Linnan juhlia nauttien pukukavalkadista; nykyisin vuosi vuodelta pohdin aikuisemmin perustein: oliko meillä koskaan mitään itsenäisyyttä? Vai myytiinkö meidät vain uuteen, epäedulliseen liittoon - jossa ainakin näennäinen vauraus ja hyvinvoinnin illuusio onkin lisääntynyt.

Monta hyvinvointiin liittyvää asiaa on kyllä tapahtunut, mutta mietin, millä hinnalla mitäkin on ostettu?

Vaikka maailma menee vauhtiaan eikä siltä välty kukaan, vaikka itse päättäisi mitä, mutta - onko pakko olla huippuosaaja kilpailussa, jonka voitosta joutuu maksamaan kohtuuttomasti.

Ja kuka pitää mitäkin minkäkin arvoisena.

Veteraanien jälkeläisenä suren.

Tilanteita joihin siviilit(kin) ajettiin, ja uhrauksia, käytyjä taisteluja, fyysisiä ja henkisiä vammoja... Jotka näkyvät yhteisömme käytöksessä tänäkin päivänä. Eikä välttämättä koetusta oppineena jotain hyvää, vaan ovimattoilua, nöyristelyä, tuppisuisuutta ja pidättyväisyyttä tilanteisa joissa pitäisi olla rohkea. Ja henkensä edestä kiinnipitämistä köyhästä, laihasta, nälkiintyneestä ja riutuneesta sovusta.

Se ei nimittäin voi kestää kauaa. Se voi olla laastarina hetken, mutta pitkittyneestä toimintamallista, se ei voi kuin pidätellä ja tarjota kasvuympäristöä uudelle konfliktille. Tehdä tilaisuuksia erilaisille rauhan, turvan ja yhteistyön vihollisille. Antaa tilaa katkeruuden kehittyä ilmiriidaksi jota ei voi korjata.

Urheutta tarvitaan yhä. Sotaa käydään yhä, jokaisen meidän kodissa, vaikkakin hieman eri tavoin. Joissakin soditaan ulkopuolisia vastaan, joissakin pahoja henkivaltoja vastaan, joissakin toisiansa vastaan.

Useita maailmallisten hallintojen sotia on myös käynnissä; kaikista ei kerrota iltauutisissa.

Urheutta ja siviilirohkeutta tarvitaa edelleen jokaikiseltä meistä, ehkä jopa enemmän kuin koskaan.

Herra auttakoon meitä suomalaisia, naapurikansoja ja kaikkia muitakin.

M