Sanoja Nightvisionin musiikista
Niin usein jää sanomatta asioita, kokonaisuuden hahmotuksen kannalta tärkeitä asioita. Jos se olisikin vain fiktiossa, mutta myös todellisuudessa ikävän usein sitä huomaa vuosikymmenen tai useamman jälkeen; "Etkö sitä tiennyt?" tai "Enkö ollut koskaan muistanut sitä ääneen kertoa?"
Sitten selviääkin, mistä jotkin kummalliset, typerät, eriskummalliset hiertämiset tai "kivet kengässä" oikein ovatkaan kummunneet. Vakavistakin asioista.
Taas puhun siis "suosikkiaiheestani", suomalaisten mentalisaatiokykyjen harjaantumattomuudesta!
Mentalisaatiokyky nykyisellään käsittää ajatuksen vaihdon haasteellisuuden määrittelyn - niistä muutamasta surkeasta pikkusanasta, jotka tulkitaan eri tavoin, ja joilla pitäisi valtavia ajatuskuvioita siirtää tajunnasta toiseen.
Tulipa siis tässä painostavammaksi tunne, etten ole sanoittanut musiikistamme lähes mitään, ja että ehkä pitäisi. Biisien nimet eivät oikein kerro mitään, ja joissakin olisi kuitenkin jotain sanomisen arvoista, vaikka instrumentaaleja ovatkin.
Musiikki puhuttelee kaikkia ihmisiä eri tavoin, ja jokaisella on ympärillään oleville aistiärsykkeille omat paikkansa ja järjestyksensä.. Musiikki voi olla joillekin pelkkää häiriötekijää, ja toisille syvä, paremman sanan puutteessa kuvailen, sielullinen äänimaalaus. Joskus se tuntuu niin pyhältä, että sen sanoiksi pukeminen voi tuntua nöyryytykseltä tai sitä arkaa tunnetta loukkaavalta, toisaalta jopa vahingolle alttiiksi saattamiselta. Eivätkä nämä pelot ole tyhjästä syntyneitä, eivätkä typeriä. Jokaisen aikuisen pitäisi olla nauramatta näille varovaisuuksille. Mutta toisaalta, tuppisuu-asenne jättää sanomatta myös niin paljon hyviä, tärkeitä, vakavia asioita.
Minut on kasvatettu kohdusta asti musiikkiin, ja olen aina elänyt, hengittänyt, työskennellyt ja nukkunut musiikin kanssa.
Osana koulutusta, Herra pakotti minut oppimaan elämään hiljaisuudessa. Ajattelemaan, hengittämään, sietämään, kärvistelemään ja jopa arvostamaan hiljaisuutta. Ja jossain vaiheessa, pääsemään pitkän tuskallisen elämänvaiheen jälkeen itse soitinten ääreen, ja saamaan siitä syvää kiitollisuutta ja ilon kyyneleitä. Ja parantumaan.
Miksi Herra tekisi jotain sellaista, kuin riistäisi minulta pelastusrenkaani, musiikin, ja antaisi hukkua hiljaisuuden meluun, tuskalliseen, kivuliaaseen raastamiseen? Ahdistavien ajatusten uhriksi ja sielunvihollisen ja hänen yhteistyökumppaneidensa riepoteltavaksi.
En tiennyt pitkään aikaan. Löysin kuitenkin ajan kuluessa monta erilaista hyvää, viisasta syytä - ja niistä kerromme Samulin kanssa myöhemmin toisessa blogikirjoituksessa. Tässä halusin kuitenkin pitäytyä jakamaan tämän pohjustuksen, ja muutaman hauskan jutun eräistä biiseistä. Ihan vain, jotta taustalla olevat ajatukset tai tunnetila olisi edes joskus kerrottu ääneen.
Kuuletko hääkellojen kutsun? Onko lampussasi öljyä?
Vaikka vasta kuollessaan nähdään, mitä ihmisen elämä piti sisällään ja mitä hänen toimintansa aiheutti ympäristössä, voimme kuitenkin tehdä päätöksiä; suuntaviittoja, ostaa karttoja ja tarkistaa pyrkimyksiä. Tämä nauhoituksen/sävellyksen päivä on eräitä, jo kauan etsikkoaikani jälkeisiä päiviä. Olin jo vuosia aiemmin tehnyt päätöksen seurata Herraa; antaa elämäni Hänen käsiinsä ja silti, niitä vahvistuksen ja suunnantarkistuksen hetkiä tulee ehkä lopun elämää.
Tämä oli sellainen päivä, että todella, ajatuskuviot ja tapahtumaketjut kulminoituivat hääkellojen kutsuun, ja päätösten lujittumiseen.
Keskustelu siitä, onko Isä Jumala sama asia kuin Jeesus Jumalan Poika, antaa hävyttömän paljon periksi kristosofiselle ajatusmallille, jossa me kaikki voimme olla kristuksia kutsumalla itse sisältämme jumaluuden ja näin vain lipua jumaliksi, ja tätä keskustelua täytyisi käydä varovaisemmin kuin mitä moni haluaisi.
Minulle Jeesus on Jeesus ja Isä on Isä, vaikka olisivatkin yhtä - niinkuin samanmieliset vain voivat olla, yhtä. Tehdä päätöksiä yksissä tuumin, liikkua yhdessä, tehdä samaa samoista syistä.
Kerron tästä, koska minun matkallani, oli sittenkin eri asia antautua Isän auktoriteettiin, ja sitten antautua Jeesuksen opetettavaksi.
Jeesus kuitenkin oli ihminen, ja toisaalta, Hän opettaa, kuinka erotella hektisessä elämässä ihmisten käskyjä, odotuksia, käytöstapoja niistä, jotka ovat Jumalan odotuksia tai toiveita ihmisten hyvistä puolista ja päätöksistä. Mikä on maailman viisautta, ja mikä Herran; mitkä ovat prioriteetit hyvien käytöstapojen ja sielunterveyden suhteen. Hetkellinen helpotus vai pitkä terveys; armon kokeminen huonojen tilannearviointien päätteeksi ja toisaalta, katkerat pettymykset hyvistä aikeista huolimatta.
Nämä kellot kaikuivat korvissani, koska olin juuri saanut erään elämänvaiheen päätökseen siinä, että tein tietoisen päätöksen ohittaa kaikki ihmistoiveet, odotteet ja käskytykset, jos ne olivat tietääkseni ristiriidassa Jeesuksen oppien kanssa. Tai pahempaa, loukkaavat Pyhää Henkeä.
Ei lainkaan niin helposti toteutettua, mutta päätös, se oli tehty. Ja se on ainut ja paras, mitä ihminen voi kulloisessakaan hetkessä tehdä. Ja sitten rukoilla, että malttaisi kuunnella Viisautta kaikissa niissä ohikiitävissä ja merkityksettömän näköisissä pikkutilanteissa joissa kommunikoiduissa tai tehdyissä pikkuasioissa sattaa määrittyä koko jälkielämän värimaailma. Tai, että omasta kuuntelusta tai huolimattomuudesta huolimatta tilanne menisi "parhain päin" ja viholliset ja vihollistilanteet olisivat aina vain Herran astinlautoja.
Täynnä tunnetta, keskeneräinen, kerralla purkkiin livenä (kuin hermoromahdustoipilaana minun oli pakko usein tyytyä tekemään). Kuin elämä itse! Juuri niillä välineillä mitä juuri silloin on, mutta intensiivinen senkin edestä.
"Kultakorvat" tai teollisuuden edustajat tuskin kestäisivät sylkeäkään tähän suuntaan, mutta se ei hetkauta - tämä on minun tunteeni, minun hetkeni minun ja Pyhän Hengen kanssa. Pahat tahot voivat yrittää kuiskia, kylvää epävarmuuksia, horjuttaa tilannetta riittämättömyyden tuntein tai soluttamalla jotain epätoivottua mukaan, mutta tämä hetki oli suljettu; tämä hetki oli täynnä kultaa.
Taistelua kuitenkin käytiin. Herpaannuin lopussa hetkeksi, mutta sain nopeasti takaisin kiinni rukouksesta, (jossa aina pyrin soittamaan, koska vain silloin mikään onnistuu!!!) ja niin nauhoitus ei loppunut nolosti kesken - kuten monet nauhoituksistani huonon itsetunnon ja häpeän värittäminä loppuvat. Se kai on konserttimuusikoiden jälkeläisten yleinen ongelma.
Vasta nauhoitusta kuunnellessani ... kuulin, mitä tapahtui. Siellä kuuluu minun käsitykseni mukaan käärme nostamassa päätään tai saadessaan ääntään kuuluville (4:16), minun herpaantumiseni, ja vastauksena enkelin miekka tullessaan huotrastaan (4:19). Ja muistan täsmälleen siinä hetkessä palanneeni rukouksen tilaan jossa käteni eivät hervonneet koskettimilta liian aikaisin.
Olisi hyvin mielenkiintoista tutkia pätkää enemmän tältä kantilta, mutta toistaiseksi tämä tulkinta on tarpeeksi minulle.
Tässä hetkessä todella olin nälänhädässä; musiikin nälkäkuoleman partaalla, ja sain tilanteen, jossa pääsin soitinten ääreen, eikä Herra päästänyt häiriötekijöitä tai katastrofeja kimppuun, vaan pääsin syömään. Sain hartaassa rukoustilassa näyn - en juurikaan tiennyt mitä käteni tekivät koskettimilla, ja heti jos yritin vaikuttaa jotenkin asiaan tai edes huomioida, meni mönkään. Ensimmäinen lennossa tehty nauhotus, pieni tuumailutauko, ja Samuli teki rumpurungon. Sain soittaa tämän päälle uuden, hieman harjoitetumman ja järjestelmällisemän kokoonpanon aiemmasta, mutta taas oli sama juttu: raita kerrallaan, tiiviissä rukousyhteydessä, ja mahdollisimman vähän keskittymistä sormiin ja enemmän korviin - ja näkyyn joka taas maalattiin silmieni eteen.
Näky oli suuresta temppelistä. Lämmin kesäilma puhalsi ristikkoikkunoiden kautta, sivustalla seinän vieressä oli joukko temppelipalvelijoita, leeviläisiä, laulamassa ja soittamassa. Ihmisiä tuli ja meni uhraamassa, pappien kanssa puhuessa, perheitä keskenään iloiten ja aikaa viettäen. Lapsia, jotka eivät osanneet pelätä käyttäytyvänsä huonosti, vaan jotka saattoivat hieman harhailla suorasta linjasta tässä turvallisessa paikassa. Aaronin kuparin väriset jalat sandaaleissa, vaatteensa helmassa tiukuja. Vakaat askeleet, työntekijän askeleet, ryhdikkäät askeleet.
En nähnyt Aaronista muuta, muttei tarvinnutkaan. Askel kertoo joskus paljon enemmän kuin kasvot.
Ylistys Herralle (kymmenkielisellä)
Tämä oli ensimmäisiä tietoisen vakaan tarkasti Herralle omistettuja biisejä. Meillä oli kova nälkä musiikille ja sattuneesta syystä musiikkitarjonta oli "hieman" supistunut, eikä uuden tiedon valossa vanhat hitit enää kuulostaneet samalta eikä niihin halunnut heittäytyä.
Kyse ei siis ollut ainoastaan vanhojen lempibiisien näkyvästä moraalittomuudesta, teologisista vastakkainasetteluista tai psykologisesta vahingollisuudesta, vaan myös kaikesta siitä, mitä musiikkiin ollaan aliäänien tai yliäänien kautta piilotettu menemään synkassa rytmin kanssa. Tietyissä äänitutkimuksissa ollaan löydetty monen ison "perheystävällisen" artistin levyjen biiseissä kaiken musiikin alle piilotettuna viestejä kuten "toivottavasti te kaikki kuolette" ja muita vastaavanlaisia piiloviestejä. Visuaalisovelluksissa kuten TV:ssä näiden lisäksi on käytössä muutama muu mielenkiintoinen negatiivisesti vaikuttava asesovellus.
No, Herra antoi meille Sanan: ylistäkää, kymmenkielisellä. Meillä on sellaiset soittimet ja taidot kuin mitä on, eikä meiltä muuta pyydetäkään, ja vaikka muistaakseni Sana oli käskymuodossa, se kuulosti enemmänkin lempeältä vihreältä valolta eli luvalta; oikeuden päätökseltä jolloin todetaan että nyt on siihen hyvä aika ja paikka, eikä se aika ole pois jostain muusta tärkeästä tai että mitään "vihollisia tai katastrofeja pääsisi kimppuun" sillä aikaa. Otimme tilanteen ilolla vastaan, ja se taisi myös olla, erään vuoden ensimmäinen teos, ensimmäinen työ, soitto, äänitys ja julkaisu; siis sadon ensimmäinen.
Toisaalta olimme juuri myös tuskastelleet paljon, että miksi uskovaisten musiikit niin usein ovat akustisella kitaralla ja niin tunteettoman kuuloisia.
Selityksiä olemme pohtineet useita; monesti ihminen on ihan hyvistä syistä peloissaan ensinnäkin Jumalan suuruudesta, eikä oikein tiedä, miten siitä olisi viisas tai sovelias puhua. Ollaan huolissaan, että opetetaanko väärin. Entä loukataanko Herraa jotenkin, tai ollaanko muutoin epäkunnioittavia.
Sitten on vielä väistämätön seikka: tuottajat usein kuuluvat organisaatioihin, joissa joko tietoisesti halutaan, tai joudutaan olemaan kristinuskon vihollisia. Miksi kristitty haluaisi mennä sellaisen laitokseen pilaamaan musiikkinsa, tai miksi sellainen tuottaja-organisaatio tuottaisi (hyvin) musiikkia joka on heidän uskontonsa vastaisen uskonnon edustajan tuotosta. Niinpä.
Monesti myös uskoontuloon liittyy sellainen surullinen oheisilmiö, että ainakin aika-ajoittain tai alussa, ihminen saattaa olla hyvinkin yksin. Vanhat piirit eivät ymmärrä toisen muutoksia ajattelutavoissa, prioriteettien uudelleenmuokkaamisessa, uudessa terminologiassa, elämäntapojen muutoksessa. Pelätään kysyä "miksi olet tullut näihin päätelmiin, mikä on muuttunut tai mitä olet tajunnut" - vaikka ystävänhän nimenomaan pitäisi olla sekä kykeneväinen, rohkea sekä luottavainen että utelias haastamaan ja kaivamaan ystävänsä ajatteluprosesseja.
No, lopputulos voi olla, että ihminen on hyvinkin yksin laulamassa tai soittamassa, sillä soittimella mitä saa. Ja akustinen kitara on sähkötön, helppo kuljettaa ja yksin soitettava. Ja monen mielestä hyvinkin mielekkään kuuloinen. Ja jokainen julkaistu ylistys voi olla hyvinkin rohkea veto ja toteutuksen ja julkaisun arvoinen teko itsessään.
No, me olemme kuulleet aika harvoin kyseisellä soittimella tehtyä musiikkia, joka miellyttäisi meidän korviamme. Me olemme omalta aikakaudeltamme, ja omista piireistämme.
Ja tämä oli hetki, jolloin pistimme uusilla ja vanhoilla soittimillamme parastamme, ja yhä se on omasta mielestämme parhaita musiikkimaalauksiamme.
Pääsimme yli ennakkokäsityksistämme ja halusimme luoda uusia rajattomampia ennakkokäsityksiä - että ylistysmusiikki on, ylistystä. Omistautumista. Kuin isäinpäiväkortti johon haluaa laittaa parastaan, matkimatta muita tai vertailematta muiden lahjoihin tai työnjälkeen, koska se on vain meidän ja Isän välinen asia.
Tosin, tässä on se hauska ja ajoittain hermostuttava ja kuitenkin riemastuttavakin piirre, että musiikkia voi julkaista myös muiden kuultavaksi; ehkä joku muukin saisi siitä..... korvilleen ruokaa.
Jos me jättäisimme oman juttumme tekemättä siksi että joku muu tekee erilaista, tai vaikka joku muu tekisi melkein samanlaista - se on kuitenkin meidän juttumme, ja se siitä. Se on sitä, mitä Herra on juuri meille antanut juuri meidän polkumme mukaisessa järjestyksessä.
Niin ja kymmenen kielen haaste ratkaistiin sillä, että siinä on kymmentä eri nuottia tai soundia. Ratkaisuja on enemmän kuin ongelmia, kun niitä jaksaa etsiä ja uskoo niitä löytävänsä. Ja toisaalta, tilannetaju joka joko rampauttaa oikeanlaisen soittimen suhteen tai, vie tarpeeksi lähelle.
Wrath Of Justice (julkaistaan myöhemmin)
Tässä sitten todellinen oman tyylin löytämisen helmikokemus. Löysin uskomattoman soundin, ja kuten tämän ikäisistä soittimista vitsaillaan, että sauna päälle, niin se on aina hieman riskaabelia, toistuuko sama ääni enää koskaan, tai miten kosketin tai efekti reagoi toisen näppäimen kanssa. Oli ihme että ehdin saada nauhoituksen käyntiin, kun tilannetta ei enää hennonut pysäyttää.
Olin juuri lukenut Habakukin kirjan, ja järkytyksen ja realistisuuden sekamasennus, tieto erilaisista maailmantilanteista ja Sanan ajankohtaisuudesta ja todenperästä... Musiikkimaalaus, jollaiseksi Samuli nauhoituksiani kutsuu, heijastelee näitä kirjan tunnetiloja. Siis minun soundtrackini Raamatun luvulle osa Habakuk.
Siunausta jokaisen omaan juttuun ja kestävyyttä kulkuun!